Naistenmiehen kuolema

usein kehoitetaan tavoittelemaan mahdotonta
mutta kun mahdollinen lakkaa kiinnostamasta
joudutaan pian mahdottomaan tilanteeseen
kun kaikki paikat on viety
ja ovimieskin ehdottaa jo itsemurhaa

ulkoinen lapseni
on koukussa saavuttamattomaan
näennäisvoimaan, joka liikettään ikuisesti jatkaa
sielunsa sirpaleilla itseänsä yhä uudelleen satuttaa
laittaa rakkauden kemikaalit virtaamaan
kuin tumman laskimon veren
pelkää, että jäät
sulavat altamme

haluan sen, mitä en saa
sain sen, mitä en enää ansaitse
riippuvaisena hylkäykseen
antakaa minulle elämä
niin en tahdo enää sitäkään
joten antakaa minulle kuolema!
haudassa on aikaa katua

Tuskaksi

tämä nostalgia minut surmaa

kyyneleisiin hukuttaa

vaan kuin kastepisarat terälehdellä

sumuna se katoaa

ennen kuin maahan putoaa

joka ainoa aamu

ja joka ainoa kevät

kulkee kohti välttämätöntä loppuaan

kuljen minäkin

kilpikonnan perässä

joka yksin on elänyt jo sata vuotta

"sinun ongelmasi ovat vasta alkamassa"

se sanoo ja palaa kuoreensa

ja jälleen yksi kyynel, sumuna

nuolee vuoren rinnettä

loppuun asti muistelen, sinua

viimeistä kevättä

Syvä katumus

piilota se syvälle
syvälle syvälle sydämeen
niin syvälle, että itsekin unohdat
kunnes jälleen tapaatte salaa
ja saat tietää valintasi virheellisyyden
kun se lyödään vasten kasvojasi
syvällä rintaäänellä

tämän piti olla rakkaustarina
tämän piti olla ilon päivä

en tiedä, voinko elää tämän salaisuuden kanssa

Teen paluuta

kaukana
kadoksissa
tuhat kilometriä
ja kymmenen tuntia
kuuntelen levyä
jonka sinä teit sinä aamuyönä
jolloin istuit sylissäni puistossa

enkä saa mitään mielestäni

lähetin jotakin kokoelmistani
kestää vielä kaksi viikkoa
tietää, osaatko lukea ajatuksiani

paetaanko sitten yhdessä?

ja mitä vanhemmaksi tulen
sitä nuoremmaksi minut teet
sillä vaikka sanoit, ettei sinulla ole sydäntä
jätit jäljen omaani
sinä yönä siinä puistossa
kun istuit sylissäni

tahdon seistä vierelläsi